Olen viime aikoina keskustellut, jopa väitellyt, muutaman ystäväni ja tuttavani kanssa yhteiskunnan ja maailman tilasta ja siitä miten sitä tulisi tulevaisuudessa kehittää; millä keinoin maailmasta tulisi parempi paikka. Näkökulma on pääasiassa ollut Suomen nyky-yhteiskunta ja sen epäkohdat.
Tuntuu että individualistinen ajattelu on noussut ihan viime vuosina huippuunsa länsimaisissa yhteiskunnissa. Sen voima on niin suuri että tunnen itseni täysin muserretuksi keskusteluissa. Häviän väittelyt enkä löydä vastakaikua ajatuksilleni keskusteluissa. Minulla ei ole enää mitään painavaa sanottavaa, ei mitään pohjaa johon tukeutua yrittäessäni tuoda esiin yhteisvastuullisuuden kannattavuutta.
Joko olen tullut tyhmemmäksi tai sitten vain hyväksyn tappiot väittelyissä entistä helpommin. Tai sitten yhteisvastuullisuuden aika yhteiskunnallisessa ajattelussa on tullut tiensä päähän ja individualistinen ajattelu on noussut täysin oikeutetusti ainoaksi totuudeksi.
En enää osaa sanoa asioihin mitään, kun se ajattelutapa johon olen jo pitkään nojannut on osoitettu vääräksi niin monta kertaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
Puoliprovosoivasti tekee mieli kysyä, mihin tuolla yhteisvastuullisuus-termillä tässä yhteydessä tarkalleen viittaat?
Vähän kärjistäenhän voisi väittää, että individualismi (tai eritoten romanttisesti värittynyt käsitys yksilön persoonallisuudesta ja vapaudesta) on nimenomaan ollut sekä demokratian että myös hyvinvointivaltio-ajattelun syntymisen ehtoina.
Radikaalimpaa individualismin/liberalismin kritiikkiähän voi harrastaa esim kommunitaristien tyyliin, jolloin yksilönvapaus ja -oikeudet alistetaan yhteisölle tavalla, jota (uskoakseni) sä et allekirjoittaisi sen enempää kuin libertaristisia, yksilön vapauksia kaikkein pyhimpänä periaatteena pitäviä näkökantojakaan.
Pointti, jos mulla joku sellainen oli, on siis siinä, että moderni ajatus hyvinvointivaltiosta on itsessään ihan pirunmoista tasapainottelua individualismin ja kollektivismin, yksilönvapauksien ja -velvollisuuksien välillä. Individualismi on siis mun mielestä niin perustavanlaatuinen osa koko tätä järjestelmää, ettei sen kritisoiminen oikein sellaisenaan onnistu.
Tavallaanhan koko suuren julkisen sektorin olemassaolon (hyvinvointivaltiollisessa mielessä siis) voi vittumaisesti osoittaa juuri yhteisvastuullisuuden (siis yhteisö-perhe-jne-tasolla) katoamisen seuraukseksi (ja vielä kärjistävämmin sen syyksi).
Eli siis väittelyt voittaakseen (hehe) pitäisi kritiikki suunnata siihen, miten yksilön arvoa ja vapautta korostava, sinänsä arvokas ajattelutapa, unohtaa kokonaan sosiaalisen järjestyksen ja ihmisten keskinäisen riippuvuuden - ja tulee siis sisäisesti ristiriitaiseksi tai oletuksiltaan vähintään yhtä idealistiseksi kuin mikä tahansa muukin naiivi yhteiskuntautopia. (eli oletetaaan ihmisluonnosta ja maailmasta asioita, joita ei sen enempää voida missään valossa osoittaa oikeiksi tai vääriksi)
Lähdin ehkä vähän sivuraiteille...hm. Jos pitäisi väitellä käytännöllisemmin hyvinvointivaltion olemassaolon oikeutuksesta tai toiminnan ehdoista niin hankalaksi se kyllä menee.
Lähetä kommentti