Luin pitkästä aikaa Peter Høegin Lumen tajun. Olen pitänyt kyseistä teosta Høegin keveimpänä, outona jännitystarinana. Kymmenen vuotta elämää ja lukemista kuitenkin ilmeisesti kehittää, koska nyt koin teoksen eri tavalla. Tarina on vain raamit ajatuksia herättäville ajatuksille. Lumen taju nousee nyt mielessäni ansaitulle paikalleen Høegin muiden mestariteosten rinnalle. Se on kirjailijan teoksista varmasti vetävin ja koukuttavin, mutta ei siitä huolimatta siis yhtään sen vähempi arvoinen, kuin esimerkiksi Rajatapaukset tai Kuvitelma kahdennestakymmenennestä vuosisadasta.
Mitä ajatuksia Lumen taju sitten minussa herättää. Se kertoo rakkauden monimutkaisuudesta ja monimuotoisuudesta; rakkauden ambivalentista luonteesta, kuinka rakastaminen on yhtäaikaa niin kovin helppoa ja vaikeaa. Tämä on minulle teoksen kantava teema. Muina teemoina voi esiin nostaa ääriolosuhteet ja niissä selviytymisen sekä yksilön vaikutusmahdollisuudet missä tahansa systeemissä.
keskiviikko 27. helmikuuta 2008
maanantai 18. helmikuuta 2008
Yritän vielä
Tuli mieleen pari väittämää, joihin olen ottanut itseänikin yllättäneen näkökulman.
Usein sanotaan, että "kommunismi on kaunis ajatus, mutta se ei toimi ihmisillä". Tai että "suunnitelmataloutta on kokeiltu ja se ei toimi". Myönnän täysin, että suunnitelmatalous ei toimi yhtä hyvin ja tehokkaasti, kuin markkinatalous, mutta että se ei toimisi ollenkaan? Kuitenkin Neuvostoliitto ja muut sosialistiset maat saivat pidetyksi kansalaisensa hengissä (silloin kun eivät niitä tieten tahtoen tappaneet) ja tuotetuksi uusia tieteellisiä innovaatioita ja kulttuuria suunnitelmataloudessa. Eikä Neuvostoliiton romahtaminenkaan varsinaisesti johtunut suunnitelmatalouden täydellisestä epäonnistumisesta vaan sen kyvyttömyydestä vastata markkitalouden asettamaan haasteeseen.
Sitten vielä tuosta kommunismin toimimattomuudesta. Siinäkin vertailukohtana käytetään Neuvostoliittoa ja sen lukuisia ongelmia ihmisten henkilökohtaisen vapauden kanssa. Kuitenkin (taas kuitenkin...) niinkin yllättävässä valtiossa kuin Israelissa kommunismi on toiminut ja toimii edelleen. Ei tietenkään valtiollisella tasolla vaan kibbutseilla. Kibbutsit ovat maatalouskollektiiveja, joissa kaikki tuotantolaitteet ovat kibbutsin jäsenten yhteisomistuksessa. Aikaisemmin kibbutseilla ei edes maksettu palkkoja, vaan kaikki hankinnat tehtiin keskitetysti. Nykyään tosin kibbutseillakin on siirrytty kohti markkinataloutta lisäämällä ihmisten henkilökohtaista omistusta ja maksamalla palkkoja.
Mutta eikö tämä osoita, että kommunismi voi toimia silloin kun siinä mukana olevat ihmiset ovat siihen sitoutuneet? Myös kommunististen yksiköiden pieni koko voi edesauttaa toiminnan kannattavuutta: ihmiset kokevat tekevänsä työtä sellaisen yhteisön hyväksi jonka tuntevat.
Jos joku tämän kirjoituksen onnistuu lyttäämään täydeksi paskaksi 100-0, niin lopetan yhteiskunnallisista asioista jauhamisen. Ja vielä varmuuden vuoksi haluan ilmoittaa, että en ole kommunismin kannattaja, yritinpähän vain tuoda esiin näkökulman joka usein unohdetaan.
Usein sanotaan, että "kommunismi on kaunis ajatus, mutta se ei toimi ihmisillä". Tai että "suunnitelmataloutta on kokeiltu ja se ei toimi". Myönnän täysin, että suunnitelmatalous ei toimi yhtä hyvin ja tehokkaasti, kuin markkinatalous, mutta että se ei toimisi ollenkaan? Kuitenkin Neuvostoliitto ja muut sosialistiset maat saivat pidetyksi kansalaisensa hengissä (silloin kun eivät niitä tieten tahtoen tappaneet) ja tuotetuksi uusia tieteellisiä innovaatioita ja kulttuuria suunnitelmataloudessa. Eikä Neuvostoliiton romahtaminenkaan varsinaisesti johtunut suunnitelmatalouden täydellisestä epäonnistumisesta vaan sen kyvyttömyydestä vastata markkitalouden asettamaan haasteeseen.
Sitten vielä tuosta kommunismin toimimattomuudesta. Siinäkin vertailukohtana käytetään Neuvostoliittoa ja sen lukuisia ongelmia ihmisten henkilökohtaisen vapauden kanssa. Kuitenkin (taas kuitenkin...) niinkin yllättävässä valtiossa kuin Israelissa kommunismi on toiminut ja toimii edelleen. Ei tietenkään valtiollisella tasolla vaan kibbutseilla. Kibbutsit ovat maatalouskollektiiveja, joissa kaikki tuotantolaitteet ovat kibbutsin jäsenten yhteisomistuksessa. Aikaisemmin kibbutseilla ei edes maksettu palkkoja, vaan kaikki hankinnat tehtiin keskitetysti. Nykyään tosin kibbutseillakin on siirrytty kohti markkinataloutta lisäämällä ihmisten henkilökohtaista omistusta ja maksamalla palkkoja.
Mutta eikö tämä osoita, että kommunismi voi toimia silloin kun siinä mukana olevat ihmiset ovat siihen sitoutuneet? Myös kommunististen yksiköiden pieni koko voi edesauttaa toiminnan kannattavuutta: ihmiset kokevat tekevänsä työtä sellaisen yhteisön hyväksi jonka tuntevat.
Jos joku tämän kirjoituksen onnistuu lyttäämään täydeksi paskaksi 100-0, niin lopetan yhteiskunnallisista asioista jauhamisen. Ja vielä varmuuden vuoksi haluan ilmoittaa, että en ole kommunismin kannattaja, yritinpähän vain tuoda esiin näkökulman joka usein unohdetaan.
perjantai 15. helmikuuta 2008
Näitä mietin keskenäni osaamatta lopettaa...
Olen viime aikoina keskustellut, jopa väitellyt, muutaman ystäväni ja tuttavani kanssa yhteiskunnan ja maailman tilasta ja siitä miten sitä tulisi tulevaisuudessa kehittää; millä keinoin maailmasta tulisi parempi paikka. Näkökulma on pääasiassa ollut Suomen nyky-yhteiskunta ja sen epäkohdat.
Tuntuu että individualistinen ajattelu on noussut ihan viime vuosina huippuunsa länsimaisissa yhteiskunnissa. Sen voima on niin suuri että tunnen itseni täysin muserretuksi keskusteluissa. Häviän väittelyt enkä löydä vastakaikua ajatuksilleni keskusteluissa. Minulla ei ole enää mitään painavaa sanottavaa, ei mitään pohjaa johon tukeutua yrittäessäni tuoda esiin yhteisvastuullisuuden kannattavuutta.
Joko olen tullut tyhmemmäksi tai sitten vain hyväksyn tappiot väittelyissä entistä helpommin. Tai sitten yhteisvastuullisuuden aika yhteiskunnallisessa ajattelussa on tullut tiensä päähän ja individualistinen ajattelu on noussut täysin oikeutetusti ainoaksi totuudeksi.
En enää osaa sanoa asioihin mitään, kun se ajattelutapa johon olen jo pitkään nojannut on osoitettu vääräksi niin monta kertaa.
Tuntuu että individualistinen ajattelu on noussut ihan viime vuosina huippuunsa länsimaisissa yhteiskunnissa. Sen voima on niin suuri että tunnen itseni täysin muserretuksi keskusteluissa. Häviän väittelyt enkä löydä vastakaikua ajatuksilleni keskusteluissa. Minulla ei ole enää mitään painavaa sanottavaa, ei mitään pohjaa johon tukeutua yrittäessäni tuoda esiin yhteisvastuullisuuden kannattavuutta.
Joko olen tullut tyhmemmäksi tai sitten vain hyväksyn tappiot väittelyissä entistä helpommin. Tai sitten yhteisvastuullisuuden aika yhteiskunnallisessa ajattelussa on tullut tiensä päähän ja individualistinen ajattelu on noussut täysin oikeutetusti ainoaksi totuudeksi.
En enää osaa sanoa asioihin mitään, kun se ajattelutapa johon olen jo pitkään nojannut on osoitettu vääräksi niin monta kertaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)