Kirja- ja leffa-arvostelu

Luodataanpas sielunmaisemaan seuraavaksi parilla arvostelulla.

Kari Hotakainen: Sydänkohtauksia

Hotakaisen toiseksi uusin kirja on jälleen taattua tavaraa. Hotakainen on mielestäni yksi tämän hetken vakuuttavimmista suomalaisista kirjailijoista ja kuvaa tarkasti tavallisen suomalaisen ihmisen elämää.

Sydänkohtauksia sijoittu 70-luvulle ja kertoo perheestä, jossa mies, Raimo, on täysin hurahtanut väkivaltaelokuviin. Perheen arki mullistuu kun amerikkalainen filmiryhmä tulee Pohjois-Helsinkiin kuvaamaan Kummisetää. Asetelma on sinällään jo niin absurdi, että kielimuuriin ei kiinnitetä mitään huomiota, vaan kaikki kirjan hahmot puhuvat sujuvasti samaa kieltä keskenään.

Raimon vaimolla Ilonalla alkaa hiljalleen keittää yli, kun kaikki kotityöt ja lasten hoitaminen jäävät täysin hänen vastuulleen, työttömän Raimon juostessa leffaryhmän perässä ja kuvitellessaan pääsevänsä mukaan elokuvan tekoon. Vaikka aviopuolisot ovat läheisiä, he eivät loppujen lopuksi ymmärrä toisiaan ja toistensa tarpeita. Konflikti kasvaa hiljalleen ja purkautuu lopussa Hotakaiselle tyypilliseen tapaan hienosti. Loppu ei lässähdä eikä mene yli, se toimii juuri sellaisenaan.

Sydänkohtauksia on hyvä kirja, muttei yllä Hotakaisen parhaan, Juoksuhaudantien, tasolle.


Tarkovski: Stalker

Tarkovskin klassikkoelokuva Stalker oli hyvin vakuuttava, vaikken siitä juuri mitään ymmärtänytkään. Poliisit piirittävät Vyöhykettä, jolla sijaitsee huone jossa kaikki toiveet toteutuvat. Salaiset reittit Vyöhykkeelle tuntee Stalker, mies joka vie ihmisiä toiveiden huoneeseen.

Reitit on valittava tarkoin ja koko ajan tulee pelätä pahinta, vaikkei siihen mitään syytä olisikaan. Eivätkä pelot koskaan aineellistu. Vettä on paljon, se peittää alleen kaikenlaista, ehkä myös ne salatuimmat toiveet. Vesi virtaa ja virtaus on muutosta. Kuinka turvallista on mennä huoneeseen jossa salatuimmatkin toiveet toteutuvat?

Tämän enempää en pysty Stalkerista kertomaan. Vaikuttava elokuva, mutta en suosittele toiminnan ystäville.


Aloitin Hotakaisen jälkeen lukemaan Kjell Westön Missä kuljimme kerran. Teos on sukukertomus, eikä siten aiheeltaan minua suuresti kiinnosta, mutta miljöö, 1900-luvun alun Helsinki, sitäkin enemmän. Ensi viikolla pitäisi ilmestyä suomeksi Peter Hoegin uusin romaani Hiljainen tyttö. Sitä olen odottanut kuin kuuta nousevaa.